Hallitun hoitamattomuuden lumo

Hoidan puutarhaani hallitun hoitamattomuuden periaatteella. Hallittu hoitamattomuus tarkoittaa sitä, että puutarhan annetaan kasvaa tavallista enemmän luonnonmukaisesti ja osa alueista jätetään lähestulkoon luonnontilaan. Tavoitteena ei ole säntillisesti siistitty ja koko ajan ihmisen hallinnassa oleva puutarha, vaan luonnon annetaan itse olla mukana päättämässä, mitä kasveja missäkin kasvaa ja miltä puutarha näyttää. Tavoitteena on ympäristö, jossa sekä ihminen että luonto voivat hyvin.

Välillä huomaan kuitenkin tuntevani pientä ”pihahäpeää” katsoessani omaa puutarhaani ja verratessani sitä netistä bongaamiini toinen toistaan hienompiin puutarhoihin. Tiedän, ettei itselläni riittäisi aika ja jaksaminen edes pitää puutarhaa siinä kunnossa, kun perinteisesti on mielletty hyväksi puutarhanhoidoksi, mutta saan välillä itseni kiinni siitä ajatuksesta, että minun kuitenkin pitäisi. Onneksi tässä kohtaa seuraava ajatukseni kuitenkin on se, kuinka paljon monimuotoista elämää puutarhani kätkee sisäänsä. On paljon lajeja, jotka tarvitsevat elääkseen heinikkoa ja pöheikköä tai perinteisesti rikkaruohoiksi miellettyjä kasveja. Nyt viimeisen kuukauden aikana olen ollut ilahtunut hepokattien määrästä. Niitä näkyy puutarhassa jatkuvasti ja illalla siritys huumaa korvia. Opiskelin netistä, että hepokatit tarvitsevat juurikin runsasta ja kerroksellista kasvillisuutta. Sitä meillä riittää!

Puutarhassani kiemurtelevan aistipolun näkö-pisteen olen ihan tarkoituksellisesti sijoittanut paikkaan, jossa penkillä istuessa joutuu tuijottamaan putkikasvien ja heinien valtaamaa luumumetsää. Näkymä ei varmasti ole puutarhani kaunein – ainakaan perinteisessä mielessä ajateltuna, mutta haluan haastaa ihmiset ajattelemaan, että puutarha voi näyttää myös tältä ja olla silti kaunis ja hyvä. Haluan myös kannustaa ihmisiä ottamaan puutarhanhoidon rennommin ja nauttimaan puutarhasta sellaisena kuin se on. Näkemään kauneutta siellä, missä ei sitä aiemmin nähnyt.